Heipä hei, täällä ollaan pitkästä aikaa. Jaska on nyt viikon ikäinen (kyllä, blogissa hän jatkaa todennäköisesti Jaskana :D).
Istun appiukolta lainaamallani niskatukityynyllä ja ajattelin saada aikaiseksi jonkinlaista synnytyskertomustakin tähän. Hirveästi on omassa tarinassa aukkoja, koska olin taju kankaalla oi-kiitos-ihanan-morfiinin jonkin aikaa, mutta tässäpä sitä tulee. Eli ihan alkuun meidän 56 tunnin rutistus;

Sanotaan, että "unohdat kaiken kivun ja olisit valmis tekemään kaiken uudelleen, kun näet tuon pienen ensimmäistä kertaa ja saat hänet syliisi." Olenko minä huono äiti, kun en vielä viikonkaan jälkeen kykene unohtamaan noita asioita, enkä tekisi sitä uudelleen edes vaikka maksettaisiin??? Minulla kestää siis hetken kauemmin ehkä palautua tästä koettelemuksesta. Suoraan sanoen, siitä jäi kauheat traumat. Kätilöt olisivat voineet hoitaa joitakin asioita erilailla tehdäkseen koettelemuksesta helpomman minulle.

Jaska syntyi 5.11.2011 (rv41+4) klo 16.40 Englannin aikaa, eli tosiaan 18.40 suomen aikaa. Torstai aamun sweeppi/kalvojen pyörittely käynnisteli tasaiseen tahtiin tulevat ensimmäiset supparit, joiden mukaan vielä tanssittiin täällä suomihittien tahtiin Jannin kanssa. Torstai iltana kävimme näytillä, edelleen vai sormelle auki mutta kohdunsuu 75%sesti mennyttä kalua, eli kohta alkaa tapahtua. Tai näin minä luulin! Särkylääkkeiden voimalla to-pe yöksi kotiin nukkumaan. Tai no, en nukkunut vieläkään, koska suppareita tuli 10 min välein. Eli toinen uneton yö putkeen.

Perjantaina 4.11 (41+3)
Aamuyöllä neljältä herätin miehen kunnen enää kestänyt. Olin ottanut TENSin pois selästä, mutta se oli pakko laittaa takaisin, sillä supistusten teho oli todella kova ja minua oksetti enkä pystynyt enää olemaan. 6min välein tulivat tuolloin neljältä ja viiden minuutin välein aamu 8lta kun lähdettiin sairaalaan takaisin aamuruuhkan jälkeen.

Olin kolme senttiä auki. VOI KENKÄ! MÄ en kestä enää!!! Antakaa mulle jotain! No antoivat ilokaasua ja laittoivat pyörittelemään jumppapallon päällä.
Ei...mä tarvitsen jotain enemmän, ei tää vedä kun pään sekasin (siis oli kaikenkaikkiaan hyvää kamaa tuo jos kännit haluaa, mutta kivunlievityksen kanssa ei mitään tekemistä ). Vedin sitten muutaman kerran laattaa siellä osastolla (ja kerran autoparkkikatoksessa UPS) joten olin melkolailla kuiva enkä ollut siis syönyt koko päivänä....
Pyynnöstä sitten perjantaina iltapäivällä antoivat sitten diamorfiinipiikin, jonka avulla sain pätkissä jopa nukuttua. Ai taivas!

Lisää morfiinia pesään vanhan laannuttua ja laajenin siinä perjantai ehtoon aikana kolmesta kuuteen senttiin, joka mulle kerrottiin sitten vessareissulla, kun olin sen vertta tokeentunu. Olin siis nukkunu läpi kipeiden suppareiden ja sisätutkimuksen :D . Oikein!
Synnytyksen ainoa autuas hetki. Olin kuulemma huutanut miehelle suomeksi jotain ja ihmetellyt kunnei se ymmärtänyt :) Olin myös vaatinut siltä suomeksi teelusikkaa moneen otteeseen :D hahahah
Kivaa toi morfiini ;)

Pitää myöntää etten tarkalleen muista kauanko morfiinihöyryissäni olen ollut...mahtoi mennä lauantaiaamuyöhön, josta sitten todettiin, että olisin 9cm auki ja lähdettiin yläkertaan saliin koska vaadein epiduraalia ja pelotti hirveesti etteivät enää antaisi sitä. Antoivat kyllä ja se pirun lääkäri kuppasi jossakin ikuisuuden!!

Mulla ei lauantaista 41+4 ole taas hajuakaan miten kauan on mennyt missäkin vaiheessa ja koska oikeasti sain epiduraalin, mutta sitten rikkoivat vedet sen annettuaan. Vettä tuli niin paljon, etteivät kätilötkään olleet koskaan nähneet, tästä johtui siis suuri mahan SF mitta.

Maha pieneni puolella mutta niin pieneni myös kohdunsuu...takaisin 5 senttiin.... Tässä kohtaa heidän olisi kuulunut leikata poika pihalle, mutta laittoivat oksitosiinitippaan, jotta saataisiin supparit aikaiseksi koska ne katosivat jonnekin ja siinä kaasuttelin menemään ja toppailin epiduraalia lisää koneeseen aina välillä. Lauleskeltiin Ronanin Iristä ja "Looks like we've made it" biisiä, kukas sen laulaakaan...tulivat radiosta.

No sitten tippa toimi tarpeeksi ja sain alkaa ponnistamaan. En ollut kuitenkaan syönyt mitään koko lauantaina enkä perjantaina, joten alkoi olemaan verensokerit ja energiat hippasen nollassa. Anelin niiltä armoa, eihän mulla ole energiaa ponnistaa ketään pihalle itsestäni! Ei armoa ja ponnistusta koneeseen vaan! Jalat niille ihanille gyneasentimille ja PUUUSHH!!!!

No pirulauta siinä sitten työnnettiin ja nähtiin tummaa tukkaa....mutta pää ei tullut ulos asti ja pojalla oli nyrkki poskella ja napanuora kaulan ympärillä. No ottivat imukupin ja sen kanssa Jaskan pää saatiin pihalle. Repesin...tekivät myös epparin... mua tikattiin tuntikausia (kolme settiä tikkejä lähti tähän pipariin ja turposin niin että pelästyin itseäni, kun ensimmäinen vessareissu koitti.

Itkuhan siinä pääsi kun pojan näki ekaa kertaa. Vaan sepä ei itkenyt ja tarvitsi lisähappea, lääkärillä oli otsa kurtulla ja muistan kyselleeni miksei se itke ja miksi näytät noin huolestuneelta, mutta vakuuttivat pojalla olevan kaikki hyvin.

Mulla lähti tässä vaiheessa taju osittain..en saanut henkeä, olin menettänyt 800ml verta ja olin todella heikossa hapessa.

Tikkailivat ja sain pojan hetkeksi syliin parin tunnin päästä (arvio).

Ihana hetki <3. 

Mutta edelleen mun olotila kaipasi kohennusta. En kyennyt puhumaan tai pitämään silmiä enää auki, en tekemään yhtään mitään. Yritin keskittyä hengittämään. Eivät antaneet mulle lisähappea kun happitilanne oli kuulemma hyvä......okei...

Sama hengenahdistus jatkunut tähän päivään mennessä. Taisin kaasutella vähän liikaa.

Jokatapauksessa pojalla mittaa (ainiin, eivät mittaa vauvoja tässä maassa enää ollenkaan (!!!) mutta pyysin heitä mittaamaan koska suomessa mitattaisiin niin täti sanoi että no tää on sitten vähän sinnepäin..... mitä vit...) 52cm ja painoa komiat 3760g.
Paljon tukkaa ja komiat piirteet ja pullaposket.

Äidin nenä ja huulet sekä tukan raja. Isän silmät ja posket ja hymykuoppa <3

 

Arki on alkanut hyvin. Toki meillä kotona on paljon kylmempi, kuin osastolla. Tuo fleecepeitto onkin kovassa käytössä.
Poika nukkuu 4-6 tunnin pätkiä, syö hyvin ja itkee vähän. Masussa on ilmaa, mutta pieree ne pois.

Itse en tosiaan pysty istumaan pidempään, kuin 10 minuuttia kerrallaan tämän tukityynyn kanssa. Paikat on turvonneet, kipeät ja tikit tuntuu repivän. Edelleen oikean jalan hermokipu vaivaa ja sängystä on hankala nousta.

Ostimme uuden sohvan ja sängyn memory foam patjalla, jotka molemmat nyt sitten toimitettiin meille eilen. Hyvät ostokset, ei yhtään kaduta! En pysty sohvalla juuri vielä olemaan, mutta ehkä ensi viikolla :)? Yritän kuntouttaa jalkaani parhaani mukaan ja kyllä se parempi onkin mitä viikko sitten.

 

Haimme pojalle syntymätodistusta passia varten tuossa viikolla ja jätimme hänet nukkumaan kotiin äitini ja miehen isän kanssa. Kaksi parasta ihmistä maaimassa varmasti katsomaan poikaa sen 45min kun olimme pois. Mutta nyt ymmärrän mitä ihmiset tarkoittavat niillä kaikilla kliseisillä ohjeilla, joita lapsenvahdeilleen jakavat ja miksi lapsensa luota ei kestäisi hetkeäkään olla pois. Ymmärrän kaiken. Olen nyt kokenut sen itse? Se on hirveä tunne olla pois toisen luota.

Eilen oli toinen hirveä tilanne, kun Janni tuli töistä kotiin kertoen, että heillä on työpaikalla (dementiayksikkö) mahatautiepidemia. Voi luoja minkä paniikin se sai näillä mun hormoneillani aikaiseksi. Itkin ja itkin sitä, että poika kuolee kun saa ripulitaudin ja kuivuu kasaan.
Oikeasti. Hän onkin tämän päivän sitten tuolla makkarin uumenissa vallan...eipä voi olla kai liian varovainen?

Jokatapauksessa minusta on kuoriutumassa oikea ylisuojelevainen muumimamma :). Mutta olen ajatusmaailmaltani edelleen se sama ihminen, kuin ennenkin (Annelle tässä terveisiä, jotta älä pelästy :D). Tämä tunne tosiaan on jotakin ainutlaatuista ja toivoisin sitä ihan jokaiselle nimeltä tässä erikseen mainitsematta. Jaksan silti uskoa mahdollisuuksiin ja ihmeisiin ja elän mukana sillä samalla polulla millä ennenkin, vaikka itse kuljenkin nyt sillä viereisellä polulla.

 

Lämmin kiitos vielä tähän loppuun ihan jokaisesta onnittelusta ja kommentista viimeiseen kirjoitukseen <3 <3 Lämmitti kovasti mieltä lueskella niitä.